Hiihtelyä Amerikan malliin

Kaikki hiihtäjät ovat nähneet aurinkoisia kuvia upeasta Amerikan shamppanjapuuterista tai mustista kilometrien mittaisista pukkeleista. Telemark-hiihtoa on myös Coloradossa, ja laji on jopa suositumpi kuin Skandinaviassa; telemarkkaajia oli todella paljon.

Jenkkilässä hiihtäminen ei ole köyhien harrastus, koska päivälipun hinta oli hieman yli 200 mk (kausilippu 4500 mk). Myös murtsikkaladut ovat maksullisia, päivälippu noin 50 mk. Tästä johtuen paikalliset ovat erikoistuneet back-countryyn eli hiihtelevät telluilla omia latuja ja offareita kansallispuistossa. Hiihtoa voi verrata Saariselän mainostamaan offtrack-hiihtoon.

Rankka päivä

Steamboatiin tullessani olin ihmeissäni: vuoria, joita olin odottanut, ei näkynyt missään. Kylä oli noin 2000 metrin korkeudessa ja ympärillä olevat huiput olivat hieman yli 3000 metrin korkuisia ja lähes kauttaaltaan puuston peittämiä. Missä täällä voi hiihtää? Kysymys tuli väistämättä mieleen aukeaan tunturi- ja vuoristomaastoon tottuneelle.

Tullessani vuoden vaihteessa paikkakunnalle oli edellisellä viikolla satanut noin 50 cm todella kevyttä lunta. Ensimmäisenä iltana tutustuin paikallisiin hemmoihin, jotka sanoivat lähtevänsä seuraavana päivänä telemark-retkelle, joten eikö mukaan. Aamu oli kaunis kirpeä pakkasaamu. Pakkauduimme amerikkalaiseen tapaan isoon maasturiin, joka oli jo täynnä telemark-välineitä ja outoa mongerrusta vääntäviä goretex-asuisia tyyppejä.

Päivän retkemme tulisi olemaan hiihto läheisestä solasta hiihtoalueelle, jossa sitten hiihtäisimme iltapäivän pummilla. Hiihtomatkan pituudesta ei ollut puhetta, ja itsekseni mietiskelin, että mitenhän pitkä tuo mahtaa olla. Lähtiessämme säälin vähän suksiani, jotka voitelin ensimmäisen kerran pitovoiteella. Hiihto sujui rattoisasti odotellen innolla alkavaa laskua. Matka vaan tuntui kestävän ja kestävän, ja välillä oli pari lyhyttä laskua. Kahden tunnin hiihdon jälkeen pidimme evästauon, ja aloin kyselemään että paljonko matkaa on jäljellä. Kuulin, että ollaan vajaassa puolessa välissä. Todellisuus iski tajuntaan - scarpat olivat jo hioneet lähes verirakot jalkoihin ja excaliburit eivät todellakaan ole mitkään murtsikkasukset.

Lopulta viiden tunnin hiihdon jälkeen tulimme hiihtoalueelle, väsyneenä ja tyytyväisenä. Muutama lasku ja hissit menivät kiinni. Amerikan valloitus tuli aloitettua turhan rajusti: ensimmäisenä päivänä ilman aklimatisoitumista 20 km hiihtolenkki 3000 metrin korkeudessa scarpoilla, eikä edes kunnon offarilaskua.


Fordilla pääsee

Illalla tutustuin Minniksen avustuksella paikalliseen telluhemmoon Daniin, joka oli kavereineen lähdössä telemarkkaamaan seuraavana päivänä läheiseen Rabbit Ears Passiin (Pass=sola). Yritin kysellä, että onhan siinä laskuakin kauhuissani päivän hiihtoretkestä.

Aamu oli aurinkoinen, ja Dan tuli hakemaan vanhalla romu-Fiestallaan. Dan kertoi päivän suunnitelmat. Danin kaksi kaveria tulisivat mukaan, jolloin meillä olisi kolme autoa käytössä. Tie kylästä solaan nousee noin kilometrin, ja jättäisimme kaksi autoa tien varteen ja pakkautuisimme yhdellä ylös, jonka jälkeen hiihtelisimme noin kaksi km läheiselle huipulle, josta laskisimme autolle. Näin saisimme kaksi laskua.

Laskut olivat todella hienoja; korkkaamatonta Amerikan powderia 50 cm, aurinkoa ja tiheä metsä, jossa todellakin epäilystäni huolimatta pystyi laskemaan. Lumi oli niin kevyttä ja helppoa laskea, että puita pystyi kiertämään kuin radalla keppejä ja lumi pölisi. Korkeuseroa laskuille tuli auton jättöpaikasta riippuen 400-700 metriä. Tästä paikasta tuli suosikkipaikkani, jossa kävin useita kertoja korkkailemassa myös yksin.

 

Siperia opettaa

Jenkki-telemarkkaajat eivät ole kovinkaan hyviä hiihtotaidoiltaan. Oman seuramme jäsenten hiihtotaidoista olen todella ylpeä verratessani jenkkeihin. Osittain jenkkien huono hiihtotaito johtuu siitä, että lumi on niin helppoa hiihtää, ettei siitä nauttiakseen tarvitse erikoista tekniikkaa. Pohjoismaissa lumi on useimmiten korppua tai pakkautunutta, ja selviytyäksesi ja nauttiaksesi siitä pitää hiihtäjän omata hyvä perustekniikka. Jenkkipuuterissa selvisi yllättäen jopa aura-telemarkilla. Täällä aura-telemarkilla tuhoutuu helposti kolmannen käännöksen jälkeen. Yhtenä syynä on varmaankin myös hyvien esikuvien puuttuminen. Jenkkien ratalaskijat ovat meidän esikuviimme norjalaisiin verrattuna huonoja hiihtäjiä.

Jenkkien hiihtotaidoista sain konkreettisen kuvan toisella viikolla. Lunta satoi noin metrin, ja laatu oli kotimaista raskasta ja tiivistä. Koska sitä oli niin paljon, oli se todella vaikeaa laskea. Jenkkikaverini rypivät yhden käännöksen kerrallaan ja haukkuivat lunta, "tämmöistä ei voi olla olemassa!" - "näin raskasta en ole nähnyt koskaan!". Suomipoika oli innoissaan, kun kerrankin oli lunta niin, ettei tarvinnut varoa kiviä ja sai päästellä täysillä. Jenkkien tekniikkaongelmat olivat kovin tuttuja: koukussa oleva etunilkka, lantio suksen päällä, painoton takasuksi ja rytmin puute, ja siitä seuraten käännöksien yhteen kytkeminen on mahdotonta.Tämä antoi luottamusta siihen, että Suomessa ollaan oikeilla jäljillä tekniikan suhteen. Sanoisin jopa, että jos selvittää täkäläiset offarit sujuvasti, ei joudu tekniikan kanssa ongelmiin missään päin maailmaa. Pohjoismainen korppu- ja pakkautunut lumi on vaativa laskualusta. Hyvää kuntoa korkealla hiihtäminen tietysti edellyttää.

Myöhemmin puuterilunta tuli jälleen lisää, ja aloin ymmärtäää, miten on mahdollista hypätä korkeilta kallioilta satuttamatta itseään. Suomessa kahden metrin lipalta hyppiminen on harvojen hullujen harrastus. Jenkeissä viiden metrin vertikaalin omaava hyppy menee kahden metrin puuteriin yllättävän kevyesti, eikä maahantuloa edes huomaa muusta kuin happikadosta. Siinä meni Scott Smithin maine: "Varo Scott, RTH:ät tulevat ja kaappaavat sinulta ja kavereiltasi filmipääosat!"

Rahakkaiden herkkua

Hiihtoaluetta voi verrata Itävallan hiihtoalueisiin. Korkeuserot ovat suunnilleen samoja, ja rinteet ovat metsän keskellä. Vuoret ovat suurimmaksi osaksi pyöreän muotoisia. Steamboatin hissien paikat olivat erittäin hyvin suunniteltu, lasku päättyi aina hissille, siirtymäreittejä ei tarvinnut laskea ja rinteet ovat jyrkkiä- mustia. Mustaa pukkelia riitti kyllästymiseen asti. Tosin lumisateen jälkeen pukkeli on mielenkiintoista ja hauskaa laskettavaa. Hissien lukumäärään (20) nähden rinteitä on paljon (105), ja ne mutkittelevat kapeina metsän keskellä.

Toinen keskus, johon tutustuin matkan aikana, on kaikkien maailman raharikkaiden (kahden päivän lippu n.500 mk) ja kuninkaallisten suosima Vail. Vail on suurempi kuin Steamboat, mutta jää hiihtoalueena yllättäen kirkkaasti hopealle. Vail on laaja hiihtoalue, jossa päivä kuluu siirtymäreiteillä ja hissijonoissa. Vailissa ovat kuitenkin kuuluisat backbowlit (bowl=laaja pyöreämuotoinen kuru), jotka olivat hyviä hiihtopaikkoja ja joista näkyy paljon puuterinpöllytyskuvia alan lehdissä.

Kaikenkaikkiaan uuden mantereen hiihto ei ole niin suurta ja mahtavaa kuin suuren maan tapaan sen olettaisi olevan, mutta lunta on aivan käsittämättömän paljon, ja se on kevyttä ja kokemisen arvoista. Ja olihan tietysti kuukauden hiihto ummikkojenkkien kanssa hyvä kielikoulu pelkkää Lapin murretta puhuvalle juntille.

Teksti: Raimo Ojala