Rollotelluoffibluesia

Vaikenevasssa tammikuun aamussa kolme henkeen ja vereen telemark-hiihtäjää aloitti toivioretkensä Rovaniemen lähimaastoon offaririnteiden löytämisen toivossa. Selvinä olivat ainoastaan suunnat, joista rinteitä haettiin ja kuski. Ensimmäinen kompassin näyttö oli ylläen kohti etelää ja kilometrejä tuli trippimittariin n. 20 maalikylästä, kun suksiboksin saranat narativat ensimmäisen kerran Hietavaaran soramontussa.

Edessä oleva näky huikaisi silmiä: satojen metrien matkalla oli valkoista, 40 asteen jyrkkyydellä olevaa rinnettä ilman spoorin spooria. Siispä korkkaamaan. Pituutta laskulla olisi satakunta metriä, jonka aikana pitäisi ehtiä tekemään 10-15 käännöstä. Rinne oli kovan paskakorpun peitämä, mutta kuoren alla piili kuitenkin 40 cm:n paksuinen, pehmeä lumisydän.

Sukset olalla (tietysti seuran gripeillä yhteen kiinnitettyinä) nousi peloton joukko rinteen päälle. Pulssin tasaannuttua sukset potkaistiin jalkaan ja ensimmäisen laskun suunnittelu alkoi. Porukan rohkein mies näytti mallia noviiselle kuinka laskuun lähdetään; parin metrin pudotus jyrkänteeltä alas ja menoksi. Paskakorppu murtui ryskyen laskijan massan alla ja sukset katosivat pehmeään lumeen palaamatta enää pinnalle. Taas tuli todistettua vanha viidakon sananlasku: vain rohkeat kaatuvat eteenpäin. Pystyyn - liuku - käännös - nurin - pystyyn... Se ensimmäisestä laskusta, joka sujui kaikilla samaan tahtiin.

Lasku laskulta homma sujui paremmin ja suupielet alkoivat nousta ohi korvien, kunnes... 3-4 tonnia kovaa, pakkaantunutta lunta lähti liikkeelle rinteen yläosasta ja syöksyi kiihtyvällä vauhdilla kohti rinteen juurella olavaa kaatunutta laskijaa. Pantterin nopeudella mies syöksyi turvaan lumen kuolettavalta syleiyltä ja vältti viime hetkellä talven ensimmäisen lumivyöryn alle jäämisen. Kyllä kannattaa nuorena voimistella (vanha viidakon sananlasku), muuten ehkä vieläkin saisivat muut retkelle osallistuneet lapioida kaveria kotiin jääneellä olemattomalla lapiolla lumimassojen alta.
 

Kamppeet äkkiä rinteen alla olevaan autoon ja suunta kohti Rovaniemen parhaiten varustettua telemark-liikettä. Sieltä ostimme jokaisen offarilaskijan tärkeimmät varusteet eli polvisuojat (27.50 kpl), haribo-karkkia ja xylitol-purukumia. Ounasvaaralta käsin zoomailtiin uutta rinnettä valloitettavaksi. Siellä vaatteisiin tarttui neljäs mies, jonka into lähteä mukaan ylitti 120 Richerin asteikolla. Sellainen mies, jolle offarille pääsy on elämän ja kuoleman asia on todella pakko ottaa mukaan. Porukka autoon ja keula kohti itää. Viiden peninkulman päässä oikaisimme kapealle metsätielle, jonka varresta löytyi sopiva potero autole. Taas sukset jalkaan ja tällä kertaa hiihtämään.

Alle kilometrin hiihdon jälkeen avautui näkymä äiti Kemijoen jylhään kanjoniin Viirinkylän levätessä vastarannalla rauhallisessa lauantai-iltapäivän horroksessaan. Suksien kärkien alla kutsui jyrkkä, laskematon rinne laskijoita, joita ei kauaa tarvinnut houkutella syöksymään kohti tuntematonta. Lasku laskun perään lumen ryöppyämistä, hikikarpaloiden valumista kiipeäjien kasvoilla, selällään, mahalaan, polvisuojat kolisten, mutta koko ajan kehittyen tämä neljän taistelijan joukko nautti täysin siemauksin siniseen hetkeen vaipuvasta illasta.

On tuha yrittää sanallisesti selittää tunteita ja tuntemuksia, jotka velloivat karskien miesten sisällä, kun autolla hörpimme termospulloista teetä ja kertailimme laskuissa tehtyjä huikeita yksittäissuorituksia, josta Markus Kajo olisi saanut koottua yhden Naurunpaikan. Vanttauksen baarissa suoritukset vain paranivat, ja tunsimme itsemme jo todellisiksi off-point-veteraaneiksi, joita ei edes Jackson Hole enää pelottaisi. Talletimme kaiken tämän omiin tiedostoihimme, joista olemme valmiit jakamaan tietoa ja tunnelmia kukin omana versionaan kaikille tiedonhaluisille. Kunhan lunta saadaan lisää, saavat Viirin törmät ainakin neljä innokasta laskijaa rinteilleen tänä keväänä.

Hyvät, pahat, rumat, mutta rohkeat: Mika Kuusimäki, Esa Keränen, Timo Markkanen, Visa Pahtaja