Lopussa kiitos kaatuu

Poro puuterissa (8.2.2003)

Hiki kihoaa otsalle, pipo hiostaa ja sukset lipsuvat. Tasamaahiihtoa on takana kohta tunti. Vapauden hinta on kallis, ja se on maksettava omalla hiellä. Rinne jyrkkenee ja laitan skinit pohjiin. Akillesjänteet venyvät, hengitys huurruttaa lasit ja kylmä tuuli raastaa hikistä rintaa avoimen kaulaaukon kautta.

Ylhäällä paljakalla hanki on kivien kuvioima. Korpit kiertelevät yläpuolella ja ulvovat kilpaa tuulen kanssa. Otan repusta kuivat hanskat ja unohdan repunsuun auki. Hetkessä se on puolillaan lunta ja kuivat varasukat eivät ole enää kuivia. Onneksi sentään muistin kusta myötätuuleen.

Käännän suksenkärjet alas ja lähden varovasti liikkeelle. Lumi on jäistä ja epätasaista eikä leikaavista käännöksistä ole tietoakaan. Päätän laskea rinteen usemmassa pätkässä. Ylösnousu oli niin hidasta ja tuskaista, että sen palkinnosta on syytä nauttia mahdollisimman kauan.

Vähitellen rinne helpponee ja uskallan lisätä vauhtia. Yritän häivyttää mielesäni lumen alla piilevät kivet, tukahduttaa pelkoni ja kiroilen autoon unohtuneita polvisuojiani. Pidän laskun tiukasti hallinnassa ja säilytän yhtenäisen rytmin. Lasken kurun pohjalle ja kiljun riemusta. Puuteria! Yritän kerätä vauhtia viimeisiin kääännöksiin ja nauttia kevyestä nilkankorkuisesta luoteislappilaisesta tuulenpakkaamattomasta pakkaslumesta. Puuraja lähestyy aivan liian nopeasti ja tiheästi, ja viimeiseet käännökset teen väkisin vääntämällä. Alhaalla.

Kaivan repustani juomapullon ja suklaata. Yritän etsiä jälkiäni tunturin laelta, mutta hanki on ollut liian kova. Mutta puuterikäännökseni sentään näkyvät. Alan laskea: 1-2-3-4 ja puoli kaunista käännöstä. Laskun korkeusero oli lähes 300 metriä ja pituutta toista kilometriä. Aikaa oli menneyt pari tuntia. Jos vielä toisen laskun jaksaisi, olisihan sitä siinä yhdelle päivälle.

---

Poro

Tunturin maahiset ottavat aina omansa

Poro ja maahiset (2.2.2003)

Puoli kuuden jälkeen en saa enää unta. Virtsarakkoni on ilmoitellut itsestäänjo useamman kerran aamuyön tunteina. Miksi se toimii aina niinä öinä, kun vesiklosetti on saavuttamattomissa? Luikerran toisen käteni ulos makuupussista ja sadattelen; tupa on kylmä. Onko minun taas noustava ensimmmäisenä palelemaan ja lämmittämään kämppä muille.

Tuvassa oli liikaa väkeä. Olin joutunut nukkumaan ritsalla poikittain jalat tyhjän päällä roikkuen eikä selkäni ollut pitänyt siitä yhtään. Tapeltuani aikani makuupussin vetoketjun kanssa valuin varovasti lattialle. Pukkasin päälläni oven auki ja konttasin ulos kolhien polveni rappusiin. Onneksi ulkona ei ollut kylmä. Kierähdin pitkälleni lumelle venyttelemään jäseniäni. Selkä alkoi notkistua vähitellen. Palasin takaisin sisälle himpun verran pystymmässä asennossa ja aloin sytytellä takkaan tulta. Onneksi olin tehnyt illalla runsaasti syttöjä. Aamiaiseksi oli herkullista Jalostajan spagettia jauhelihakastikkeessa.

---

Aamun ensimmäinen lasku oli sujunut upeasti. Haimme reput tuvalta ja kapusimme Vuontiskeron laelle. Hotelli Vuontispirtin siluetti näkyi kaukana alkaalla järven toisella puolella. Seurakunnat olivat ostaneet sen muutama vuosi aikaisemmin. Ei siinä muuta, mutta anniskelu oli lakkautettu eikä perinteistä olutta pääsisi enää nauttimaan.

Edellisen laskun tuomalla itsevarmuudella lähdin liikkeelle vauhdikkaasti. Reppu keikkui puolelta toiselle, mutta ei horjuttanut itseluottamustani. Jälkeenpäin tuntui siltä, kun kaikki olisi tapahtunut kuin hidastetussa filmissä. Hanki rasahti suksen alla ja siteen siivekeet alkoivat kyntää rahisten yhä syvemmällä. Tajusin painon olevan aivan liian edessä.

Repulla oli oma tahto, hau, joka halusi palauttaa sen takaisin maan kamaralle. Tunsin niskassani sen tahdon ja vastustamattoman voiman, joka halusi jatkaa eteenpäin. Minua reppu ei kuitenkaan jättänyt.

Jäljistä näin, että olin pysynyt pystyssä yllättävän pitkään, lähes viisitoista metriä. Etusuksi oli painunut yhä syvemmälle kunnes sen jälki äkisti loppui. Siitä noin puolentoista metrin päässä oli iso kuoppa, johon voisi kuvitella mahtuvan pään, hartiat, leveätkin, repun ja itse asiassa raavaan miehen koko ylävartalon. Jossain sen uumenissa oli vielä pipo ja lasit. Tunturin maahiset ottavat aina omansa.

---

Poro

Viinirypäleitä, rakkoteippiä ja norjalaisia jumalattaria

Poron turinoita (30.11.2002)

Tunturin kuvetta oli helppo nousta. Edelliset kulkijat olivat tallanneet kantavan pohjan ja skinini pitivät loistavasti. Tuulta oli juuri sen verran, että se sopivasti kuivatti auringon otsalleni lämmittämät hikipisarat. Enää muutama askel ja olin huipulla.

Maisemat olivat upeat. Kaikkialla ympärilläni kohosi jylhiä ja koskemattomia huippuja, jotka vain odottivat, että joku piirtäisi niiden neitseellisille seinämille kauniinkoukeroiset tellusuksien jäljet. Ja se joku olisi minä.

Alapuolellani aukeava rinne ei ollut vain pitkä, se oli myös jyrkkä, ja yläkerta oli ollut enemmän kuin antelias lumen suhteen; pehmeän kevyttä, tasalaatuista samppanjapulveria, joka pöllähteli iloisesti ilmaan puhaltaessani pari kertaa terävästi ulos kerätäkseni adrenaliinia laskua varten.

Sukset liukuivat eteenpäin kuin hidastetussa filmissä. Olin yhtä luonnon kanssa. Tunturin maahiset tuntuivat ohjaavan suksiani ja itse saatoin vain nauttia. Tällaistako on taivaassa mietin 273. käännöksen kohdalla harmitellessani samalla snorkkelin unohtamista kotiin.

Koirien haukunta kertoi ensimmäisenä rinteen loppumisesta. Käänsin sukseni kohti auringonpaisteista kuusikkoa ja lölysin lumeen kaivetun levähdyspaikan jylhän kallioseinämän alapuolelta. Kisusin hetken koirien kanssa ennen kuin ojentauduin porontaljan päälle ja suljin silmäni. Olo oli raukea.

- Kultaseni, toisitko hieman viinirypäleitä. suutani kuivaa, kuiskasin norjalaiselle jumalattarelleni ja rapsutin huskyani leuan alta.

Ja matka jatkuu

Tuntuiko tuo edellinen tutulta? Niin, ei minustakaan. Mutta kaiken maailman powdereiden, skiingien ja skimbaajien perusteella tuollaista se hiihtäminen on. ehkä se onkin vain minun syy kun omat kokemukset eivät käy yhteen lehtien tai kavereiden kertomusten kanssa. Lumi ei ole ollut ihan joka kerta höyhenenkevyttä eikä ilma aurinkoinen ja tyyni. Joskus skinnaaminen on vähemmän helppoa ja muutaman kerran olen minäkin horjahtanut, kerran kuuleman mukaan kaatunutkin. Joskus menee vielä himpun verran huonomminkin (mutta seuraava tarinahan ei voi olla totta, eihän?).

Reppuni lantiovyö hiersi ilkeästi suoliluun yläpuolelta. Olin nukkunut yön terävän kiven päällä, kun muut teltan haisevat ja kuorsaavat asukkaat olivat litistäneet minut seinäkangasta vasten, ja nyt lantiovyö hankasi juuri siitä kohtaa. Yritin vaihtaa reppuani toiseen asentoon ja jatkaa eteenpäin. Onneksi polkua oli helppo kulkea ja matka joutui nopeasti. Uudenkarheiden vaelluskenkien sisäpuolella oli tosin kummallista kihelmöintiä, mutta vauhtia oli pidettävä.

No niin, nyt on ensimmäisen kunnon juomatauon paikka. Jäätikön vesi oli tosin hieman sameaa, mutta ihanasti se virkisti. Päätin huuhdella myös jalkani ja ottaessani sukkia pois kihelmöinnin syykin selvisi. Molemmissa kantapäissä ja pikkuvarpaissa sekä toisessa isovarpaassa nahka oli mukavasti ryttääntynyt ja osittain jo puhki kulunut. Leikkelin rakkoteippiä pienemmiksi palasiksi, mutta kantapää jäi silti ilman suojaa. No, ehkä se kestäisi, kestäisihän?

Vähitellen maasto alkoi kohota. Pari päivää aiemmin oli näille korkeuksille satanut parikymmentä senttiä uutta lunta, joka nyt peitti liukkaan ja petollisen rakan. Yritin hypellä kiveltä toiselle siinä välillä onnistuenkin ja kiittelin uusia kenkiäni - oli niissä ainakin pitävä pohja - kunnes allani oleva kivi pyörähti ympäri kuten minäkin. Hetkeksi unohtunut makuuhaavakin muistutti taas itsestään kolahtaessaan kylmään kivikkoon.

Matka jatkui. Hieman ylempänä vaihdoin monot jalkoihin ja skinnasin ylöspäin. aluksi lumi oli niin märkää, että se kasaantui noin kuuden kilon paakuiksi suksen pohjaan. Mutta pian rinne muuttui niin jäiseksi, ettei siitä ollut enää haittaa. Tosin ei siitä ollut hyötyäkään. skinit eivät enää pitäneet, ja minun oli pakko siirtyä jälleen jalkamieheksi ja kierrellä kivisemmille paikoille. Ja matka jatkui.

Korkeusmittarin mukaan minun pitäisi olla jo satakunta metriä maan pinnan yläpuolela, mutta nousu jatkui yhä edelleen. Huippua ei tosin tässä tuiskussa olisi helppoa löytääkään. Viimein törmäsin kivikasaan, joka toivottavasti oli korkeimman kohdan merkkinä Onneksi ei tarvitsisi ruveta valokuvaamaan, sillä mitään ei kuitenkaan näkyisi ja oli niin pirun kylmä, että sormet jäätyisivät kuitenkin.

Palkinto odottaa

Napsautin monon soljet kiinni ja jäin ihmettelemään käppyräistä muovilevyä, joka jäi käsiini. Kappas vain, monon kieli päätti yrittää omille teilleen. Minuuttien äherryksen jälkeen se oli jälleen paikallaan ja toivottavasti myöskin sormeni, joissa ei tosin ollut enää tuntoa, mutta jotain muutakin hanskoissanikin oli kuin lunta. Huh, viimeinkin pääsen alas, ajattelin ja aloin pidentää sauvojani. Viiden minuutin kuluttua ranteideni krampattua päädyin siihen, ettei näin ylhäällä yksinkertaisesti ollut enää kitkaa. Sauvassa oli nyt niin sanottu automaattisäätö: kun sen löi maahan, lyheni se pieneksi pätkäksi ja ylös nostettaessa venyi täyteen mittaansa.

No, alamäki on kuitenkin tuolla suunnalla. Ensimmäiset sadat metrit menivät hyvin. Käännöksiä ei tosin tarvinnut tehdä, mutta ainakin matka joutui. Mutta nyt, ensimmäinen käännös edessä, ota vauhtia, kevennä ja kierrä suksia. Kiertäminen jatkui ja jatkuin ja pian etujalan varpaani näyttivät takaisin huippua kohti. Onneksi tuli laitettua nuo karkuremmit niin ei suksi päässyt karkaamaan alas asti.

Uusi yritys. Mono pysyi nyt kiinni siteessä, siinäkin vaiheessa kun perse kynti jo syvällä sohjolumen sisuksissa. Eikä se irronnut seuraavallakaan kerralla, eikä seuraavalla, eikä seuraavalla... Mutta auraamallahan on ihan mukava tulla alas, onhan. Päätös oli tehty ja sukset olivat nätissä v-asennossa. Paino ulkojalalle ja suksi kään... Nivuset kramppasivat.

Loppujen lopuksi kaksi eri käännöstä osoittautui toimiviksi. Oikealle suuntautuneen viistolaskun jälkeen käänsin alasuksen kärjen näyttämään päinvastaiseen suuntaa ja laskin suksen takaisin samalle paikalle. tätä kutsutaan lapinkäännökseksi. Vasemmalle suuntautuneen viistolaskun jälkeen nostin alasuksen yläsuksen yläpuolelle samalla kun käänsin sen kärjen tulosuuntaan. Tätä taas kutsutaan kolttakäännökseksi.

-------------------

Hinkkasin tuttua makuukiveäni koko yön, mutta jostain kumman syystä se ei ollut aamuyöstä yhtään tylsempi kuin edellisenäkään aamuna. Kello oli jo viisi ja aloin tehdä tulevan päivän eväsleipiä valmiiksi koko porukalle. Varovasti ja rapistelematta, ettei vain kukaan heräisi. Keitänpä ensin puuron valmiiksi ja teen termariin ja käyn sitten viemässä pojille telttaan lämmintä juotavaan niin ei ole niillä yhtä kylmä nousta ylös kuin minulla. Kyllä tämä tästä. Mukava ja haastava päivä taas tulossa.

---
Poro