Kebneä valloittamassa

Lumi on valkoisempaa rajan toisella puolen, kuten kaikki mutkamäenlaskua harrastavat tietävät. Kolmikkomme lähti etsimään hikisiä nousuja ja pitkiä laskuja länsinaapurimme korkeimmille tuntureille, eikä odotuksissa tarvinnut pettyä. Tunturit näyttivät parhaat puolensa ja kaikki onnistuikin oudon hyvin.

Ruotsin korkein huippu Kebnekaise (2118.1 m.) on Rovaniemeltä suurin piirtein saman ajomatkan päässä kuin Kilpisjärvi. Viimeiset kaksikymmentä kilometriä Kebnen tunturiasemalle tosin on mentävä joko hiihtäen, kopterilla tai dekadentisti moottorikelkan reessä herroiksi istuen, kuten kireän aikataulun kanssa taisteleva ryhmämme "joutui" tekemään.

Herroiksi elämistä toki voi jatkaa tunturiasemallakin. Kyseessä ei nimittäin ole mikään kälyinen autiotupa vaan tarjolla on hotelliasumista, ruokailua anniskeluoikeuksin varustellussa ravintolassa, shoppailua myymälässä tai vain istuskelua lähes sata vuotta vanhan keskuksen tunnelmallisissa oleskelutiloissa. Me majoituimme telttaan, mutta käytimme huoltorakennuksen kuivaushuoneita, keittiötä, saunaa ja suihkuja varmasti koko rahan edestä.

Aamulla herätessä saattoi jälleen kerran todeta, etteivät tunturisääennusteet pitäneet paikkaansa. Odotettu puolipilvinen ja heikkotuulinen keli olikin vaihtunut täysin tyyneen ja kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Pääsimme liikkeellekin harvinaisen aikaisin, jo kahdeksalta paikallista aikaan.

Helpointa reittiä ylös

Matkaa oli edessä kahdeksan kilometriä eteenpäin ja lähes puolitoista ylös. Tarkoituksemme oli edetä huipulle Östra ledeniä pitkin, sillä se on lyhin ja "helpoin", mutta ei aivan vaaraton reitti. Matkalla joudutaan ylittämään parikin jäätikköä, joilla aivan oikeasti on railoja (itse asiassa aika perkeleesti), vaikka tähän aikaan niitä ei vielä näykkään. Huonolla tsäkällä railoja peittävä lumisilta saattaa pettää kulkijan alta, eikä viidenkymmenen metrin persmäki suoraan alaspäin välttämättä tunnu mukavalta. Railotilanne on aina ennen lähtöä varmistettava tunturikeskuksen oppailta. Samalla voi tarkistaa myös vyöryennusteen aseman ilmoitustaululta. Suuri osa näistä lähijäätiköistä on ainakin vielä huhtikuun alkupuolella suhteellisen turvallisia, mutta täyttä varmuutta ei voi kukaan taata.

Jäätiköiden jälkeen seurasi reitin hankalin osuus. Alhaalta katsoen edessä kohoava kolmesataametrinen seinä näytti vähintäänkin pystysuoralta, ja todellisuudessa se olikin pahimmillaan viitisenkymmentä astetta. Pehmyttä lunta oli lisäksi kertynyt reitille aivan riittävästi, eikä jäärautojen ja hakun raahaaminen enää kaduttanut. Onneksi koko jyrkän osan matkalle oli laitettu kiinteät kiipeilyköydet, jotka sekä helpottivat ylösmenoa että antoivat turvallisuuden tunnetta. Alasmenoa sukset repussa heiluen ei uskaltanut vielä ajatellakaan.

Jyrkänteen päällä olo oli helpottunut. Pikaisen ruokatauon ja Ruotsin korkeimmalla (1880 m) sijaitsevaan autiotupaan tutustumisen jälkeen odotti enää viimeinen rykäisy. Reilun puolen tunnin skinnauksen jälkeen täytyi sukset laittaa reppuun ja nousta viimeiset kymmenet metrit jalkaisin. Vihdoinkin! Reilun kuuden tunnin aherruksen jälkeen olimme korkeammalla kuin kukaan muu. Väittävät, että huipulta näkyy 1/11 osa Ruotsin pinta-alasta, mutta ei se määrä vaan se laatu. Skinnattavia huippuja nimittäin riittäisi vielä seuraavallekin reissulle.

Kebnen etelähuippu tuntuu muuten aivan oikealta vuoren huipulta. Harjanteelle mahtuu tasan yksi kaveri kerrallaan eikä ripaskan tanssiminen saavutuksen kunniaksi tuntunut oikein houkuttelevalta. Ei voinut välttää vertailemista Suomen Haltilla aikanaan nuorena miehenä kokeneeseen antikliimaksiin. Olis niitä valtion rajoja silloin joskus voinu vähän fiksumminkin piirrellä...

Yllättävä jälleennäkeminen

Huipulla alkoi pikkuhiljaa tulla ruuhkaa, ja laskeuduimme parikymmentä metriä alemmaksi laittamaan suksia jalkoihin. "Hello Hannu. What are you doing here?" Se oli kyllä tähänastisen elämäni paras tohtori Livingstone-ilmiö. Arktisessa keskuksessa opiskeleva saksalainen Stephan, joka itse asiassa oli oppinut tellun alkeet joulukuussa Mikalta ja minulta, virnisteli koko hyvin ruskettuneen naamansa leveydeltä. Stephan oli lähtenyt reilut kaksi viikkoa aikaisemmin yksin hiihtämään Kilpisjärveltä Kungsledeniä pitkin etelään päin ja oli nyt kutakuinkin puolivälissä. Päätimme treffata seuraavana päivänä tunturiasemalla, Stephan urakoi viimeiset metrit ylöspäin ja me käänsimme suksen kärjet kaakkoon - eikun menoksi.

Rankan skinnauksen jälkeen painava reppu selässä laskeminen on harvoin kovin riemukasta. Lisäksi laskeminen vei nytkin yllättävän paljon aikaa. Jyrkänteen laskeutuminen sujui suhteellisen näppärästi köysiä pitkin, laskeminen onnistui ilman suuria kommelluksia ja vajaan kymmenen tunnin urakan jälkeen tunturiaseman saunan löylyt tuntuivat taivaallisilta.

Kirjasi Hannu Väärälä, joka kurkkii Kebnen huipulla
Mukana myös Heikki Virtamo ja Lauri Ylimys